En ole vähään aikaan käyttänyt tätä kanavaa enkä paljon muitakaan – mikä ei merkitse samaa kuin tauko. Tänään Peter Høeg kertoi Helsinki Lit -tapahtumassa tarinan, joka muistutti kovasti runoproosapätkää, minkä kirjoitin noin vuosi sitten. Ainoo vaan että Peetterin oli ihan omaa luokkaansa, järkyttävän kova. Sen voi nähdä ja kuulla varmaan Yle Areenassa.

näen pojan tutuilla kallioilla, yksinään metsikössä loikkii. Pink Panther -froteepaita, vääntyneet silmälasit joita joutuu sormella ehtimiseen nostamaan, hiki ja hätäiset askelet. ehkä kolmentoista. lähden seuraamaan häntä, en saa koskaan täysin saavuttaa, en näyttäytyä.

kuljen hänen tuntumassaan, elämä kulkee samaan suuntaan kuin traktorit, me kävelemme perässä. hetket, vuodet, tulemme taas kalliolle, tunnen äkkiä hänet takanani, en käänny katsomaan.

#vapaapudotus @runobattle pic.twitter.com/rYWjEFkgtf
— pas (@ptuomjnjemj) 1. maaliskuuta 2015

vähän kuin vienosti naukaiseva kisu, tullut tietä, vain tie jatkuu tästä.

vähän kuin ahneet, sarjassa jota katson, tulleet tietä, vain tie jatkuu tästä.

vähän kuin piuhoissa puhuva pää sarjassa jota katson.

vähän kuin Kylli-täti, Kylli-tädin pensseli.

tai jätkä joka sanoo kaikkeen emmätiedä.

eläin puskee vielä kerran, antaa silittää, niin se on kisu, tie jatkuu tästä.

kun lähden sinä jotenkin käännyt ja minä jo menen. tuosta vieraasta kielestä ymmärrän ainoastaan sen kuinka kotoisalta heidän jutustelunsa kuulostaa. vielä voisit istua mummon sylissä vaikka isolta näytätkin. hän puhuu ainoastaan kun häneltä kysytään, kysyjä saa olla kuulija silloin kun haluaa, kysyjä pitää hänestä. kuunnella huolella. hän vaeltaa kivipatsaiden seassa puhumassa omiaan. kivipatsaiksi ikuistetut vainajat ovat surmattuja vihollisia, sinä käännyt, patsaiden joukossa äiti ja veli, jatkavat outoa muminaa, se on vastaus. taas jotenkin minä jo menen. kivipatsaiden jälkeen maisemaan tulee ihmisiä, kauniilla ilmalla, yllättäen ihan mukavia katsoa.

ikä, puu.

”Kärpäset haisevat hieltä”, veneeseen alasti sammuva mies pörisi totuuden äänellä. #kemiproosa
— pas (@ptuomjnjemj) 2. huhtikuuta 2014

ja sitten kerrasta uudestisyntyy. hiljaisuudessa hennot helähdykset. supikoiran päähän ei mahdu kuin häkistä läpi. väkisin ängettävä riista-aidan lankaruudusta moottoritielle. ajaa sivuun. aidan teki, itsensä telkesi. huhuilee kaltaistaan Riksun automarketin käytävällä luomusherrypullot koukistetuissa käsissä, Rosvo-Rudolfin saappain astelee päätyovesta Mustaan metsään. pimeä laskeutuu katkennein hampain, asettuu kyljelleen, leikkii kuollutta, tasaiseen molemmin puolin tietä.

kuljen kirpparilla nuuhkimassa feromoneja, laukean maiharienostajaksi.

ajan invamopolla, karma on sen merkki.

ei avaudu, ei sulkeudu, en ole edes ovella.

kivitin haikaraa saadakseni tietää onko se oikea, nyt tiedän hänet ja minut.

nukkuma-asento joka minun pitää oppia ja omaksua, paitsi että se pitää ostaa

siltä joka nostaa hintaa sitä mukaa kun sormeni koskettelevat rahoja.

lammas haitari ja vauva, sadun yksiääninen.

surun rohkeus, surun mielisyys.

kukkii piikkien keskeltä.

ihmisten kodit tuoksuvat, minun on täytynyt kävellä täällä aiemmin.

meillä on vain tytön vihje ja täysi luottamus.

viisivuotias keskellä lattiaa jalat harallaan. täysi luottamus.

kumollaan pikkuinen pyörä, lapsi on noin vain rukoillut siihen renkaat.

tuuli heiluttaa muovipussia, pussi rakastaa satulaa.

en nähnyt kissaa, tuosta se meni.

muistisairaustestin sanojen lukemiseen ”joku” käyttää takaraivoa. hermosolut metsä, hippokampus kanjoni. paperille tehtävä ”jotain”. ”jotain” on jossain.

               vaikkapa sitten kirahvifiguuri neljälläkymmenellä kynnenpainalluksella.

                          jos voisi saapua jonnekin missä mustia oksia valkoisella eikä ihan kaikista

                          kränistä tarvitsisi välittää.

mattoja koekompastuessasi olet katsovinasi ”noita lintuja”.

twitter #runobattle´n vanhaan aiheeseen #vaellus kurottelee

joku jättää oven raolleen.

neulanen kulkee perässäni ja edelläni ja rinnallani, kunnes tarttuu hiuksistani. unikoulu. kuolleet kuuset pitävät toisiaan kädestä. etsin painuneita päitä. etsin kirkkaita silmiä. etsin laulua kynttilähämärässä joulupukille. kaksivuotiaan unimantraa: jänönkorvaa suuhun vaan, verhot kunnolla kiinni ja portaikosta valot pois. pääsen ulos, livahdan viiden kilometrin päähän sorvaamolle jossa minulla on narttu, aamulla minut taas haetaan, moitteita ja sitten rapsutuksia, auton viileällä lattiamatolla lennän.

ei puolipitkä, semilyhyt. päättää painaa summeria, alkaa empiä ja peruu aikeensa mutta
 sormi jatkaa voimalla nappulan pohjaan. olen avustaja, koetan näyttää iloiselta. en tarkkaan
 ottaen tiedä mikä on hartia.
sininen, vain hailusti laikukas camouflage, valaiden hellyys, et
 pysty kuulemaan sitä. olen puhunut sinulle nyt kaiken. mitä on aloillaanolo tilapäisessä
 huoneessa muuta kuin ruskettuneet yhdessä valkeilla lakanoilla. koetan erottaa hymystäsi,
 onko se hymy.

#runobattle tänään, aiheena avara lumo (ei ihan uus teksti tosin).

perhoset kallion yllä eivät

näytä pääsevän merelle

rantaviivan kohdalla ne aivan kuin törmäisivät seinään

niinpä ne (kuin pieni kertomus) löytävät uuden suunnan

ja alkavat yhden tai kahden näytettyä tien

nousta korkeuksiin, korkeuksissa lepattavat

ja viimeinkin (kuin pieni kertomus)

olen heidän kanssaan

kellun ja lepäilen yläilmassa

tulee yö ja perhosista yöperhosia

jotka eivät tyydy lepattamaan

ne laskeutuvat selkääni kuin alukseen ja alamme vaipua

luulen ensin että niiden painosta

mutta ne ovat tarttuneet minuun

ja suuntaamme meren ylle

(kuin pieni kertomus) minua viedään

sinne minne haluan, saareen

laskeudumme metsään, opin kävelemään,

en koskaan päädy rantaan sillä löydän

jotain joka on olemassa yhä

suojelematta niin kuin lopulta kaikki

kalmistopetäjä kaiverrus kaarnassa

olen joko haudassa tai puu

perhoset asettuneet oksille

joille toukat ovat kehränneet silkkiä

niihin osuu kuun hehku

tai (kuin pieni kertomus)

kuu loistaa niissä, tai se olen minä

se on minulle aivan uutta

(syntymä) sillä tähän asti

olen ollut pelkkä planeetta

piiput kuin kyynärsauvat nojaavat taivaaseen

ellei olisi tätä painon tunnetta

istun luokassa

laulu on puhunut

olen yksi tiili seinässä joka piipuiksi kurottuu

laulu on puhunut

kun seinä on kaadettu ja minut poimitaan muutun kantajakseni

ja erkanen hänestä

menen nyt ja menen niin kauas

että ikkuna josta katson ulos pienenee katoamisen rajoille

oikea kulma tulee luonnostaan: suuntaan yläviistoon

siellä mukanani painon tunne vain

ei muuta raskasta kuin täällä opetetut lait

heitän tiileni kaiken halki se painona kiitää

mitä minä teen siellä

mitä minä teen täällä

eloonjäämisestä

eloontulemisesta

tiiliteoria:

seinää

tiilenä seinässä

musertava voima tai aika hajottaa seinän

hän joka poimii tiilen

kantaja muuttuu tiileksi

tiili kiitää

ja kolahtaa sängynpohjaan patjan läpi

kun olemme hän ja se toinen ja tulemme voimalla

erkanen kantajastani

tuolla se joku kävelee kantaa tiiltä

painon tunne

täällä

 hiekkatiehen isken sauvallani 
 sen joka piehtaroitsi itselleen kaarteet ja kiemurat 

Sovitin vanhan runoni twitterin @runobattle´ssa olleeseen aiheeseen "haarniska":

kala makaa rauhallisena laudalla


katsoo minua matkustaa poispäin 
olemme menossa samaan suuntaan samaa matkaa


yhtä rauhallisesti

kunpa jaksaisin yhtä kauan kuin kala

kaikki on analogiaa

maailman tärinöitä

kanavoin pidän painavaa kiveä lasia vasten,

  kiveä

tummempia vaaleampia alueita

tästä ei näe isompaa liikettä vaikka näkee isomman liikkeen

mä saan varoituksen sanaa

mut en lapsen uskoo

sanoo mulle en ole oppinut mitään

laskemme takit pulpeteille otamme suunnan katsomme kauas

lähdemme juoksuun

Valitse. A video poem.

http://vimeo.com/91873301

zzz runotorstain sydäntalvirunohaaste äidytti penkomaan jotain sopivaa. tää on ehkä viis vuotta vanha, ehkä jopa vanhempi. sori, just nyt en osaa kirjoittaa uutukaista vuodenaikoihin kiinnittyvää tekstiä, on meneillään semmonen proggis. ehkä hiljaisempaa muutenkin heunio-blogissa.

kolmen kassalinjan yli
humisevien päiden läpi
isohkon sisko katsoi minuun
se oli kohdallaan    irrallaan
tarjosin kättä otin siihen siltä muovikassin
                                     oven edessä meihin
                                  tuli ja jäi säde tai luoti tai lämäri
                        halki Jörmedalin matalalta kylmän keskeltä
                 veti suupielestä mukaan
se muija sen kolhiintuneet kengät kaheli noja sydän suistumaisillaan
takoi rinnassa en pelännyt
se näki mikä olen
  väistämätön puhumaton
    niin kuin kaikki keskellä päivää
      antoi olla sellainen
   sukkasillani sen keittiössä irrotin kassin kahvoista
      siitä mitä siihen asti oli ollut

tötterö on mukava sitä voi pitää molemmin päin gorillakin on huomannut

keksinnön nerokkuuden ja kuten tyypillistä ennen Memistä

me menemme nyt gorillan tahtiin gorillan mielestä se ei ole tylsää

aina voi riehua ämpäri päässä PARASTA!

nuolaisehan sitten ovenripaa mennessäsi sanoo opettaja

tällainen yhden aukeaman vihko ja nämä reiät vyössä ovat sinun tarinasi sanoo

gorilla aika yllättäen ensimmäiseksi lauseekseen

no en tietenkään juksaan vain matkin

älä pelästy voin panna ämpärin takaisin päähäni leikkiä opettajaa PARASTA!

toinen lauseeni: haluan huomauttaa että osana luontoa olemme ylpeinä

olemassa emme voi maailmaa käsittää, oi lajit häkellyttävästi vaikutuksissa

toisiinsa voin sietää perhosta lyhyellä nenälläni puheeni ajan

suljetuin silmin kuunnella sen siipiä vain

tämä kukkiva ja täällä vähinkin

kaupunkikeittiössään Memis tarttuu vyöhönsä

päästää yhden reiän löysemmälle kesken aterian

hän syö yksin

näytellyt ja tilanteeseen sopivasti valitut kasvonilmeet

minä olen kyyryssä pöydän alla

kyhjöttelen vaan olen hiukan väsähtänyt rooliini tympii niin kuin viran puolesta

hion kolmatta lausetta palkkaan koiran sanomaan sen

koira on niiiin huono näyttelemään voi koiraa