ja sitten kerrasta uudestisyntyy. hiljaisuudessa hennot helähdykset. supikoiran päähän ei mahdu kuin häkistä läpi. väkisin ängettävä riista-aidan lankaruudusta moottoritielle. ajaa sivuun. aidan teki, itsensä telkesi. huhuilee kaltaistaan Riksun automarketin käytävällä luomusherrypullot koukistetuissa käsissä, Rosvo-Rudolfin saappain astelee päätyovesta Mustaan metsään. pimeä laskeutuu katkennein hampain, asettuu kyljelleen, leikkii kuollutta, tasaiseen molemmin puolin tietä.

kuljen kirpparilla nuuhkimassa feromoneja, laukean maiharienostajaksi.

ajan invamopolla, karma on sen merkki.

ei avaudu, ei sulkeudu, en ole edes ovella.

kivitin haikaraa saadakseni tietää onko se oikea, nyt tiedän hänet ja minut.

nukkuma-asento joka minun pitää oppia ja omaksua, paitsi että se pitää ostaa

siltä joka nostaa hintaa sitä mukaa kun sormeni koskettelevat rahoja.

lammas haitari ja vauva, sadun yksiääninen.

surun rohkeus, surun mielisyys.

kukkii piikkien keskeltä.

ihmisten kodit tuoksuvat, minun on täytynyt kävellä täällä aiemmin.

meillä on vain tytön vihje ja täysi luottamus.

viisivuotias keskellä lattiaa jalat harallaan. täysi luottamus.

kumollaan pikkuinen pyörä, lapsi on noin vain rukoillut siihen renkaat.

tuuli heiluttaa muovipussia, pussi rakastaa satulaa.

en nähnyt kissaa, tuosta se meni.

muistisairaustestin sanojen lukemiseen ”joku” käyttää takaraivoa. hermosolut metsä, hippokampus kanjoni. paperille tehtävä ”jotain”. ”jotain” on jossain.

               vaikkapa sitten kirahvifiguuri neljälläkymmenellä kynnenpainalluksella.

                          jos voisi saapua jonnekin missä mustia oksia valkoisella eikä ihan kaikista

                          kränistä tarvitsisi välittää.

mattoja koekompastuessasi olet katsovinasi ”noita lintuja”.

twitter #runobattle´n vanhaan aiheeseen #vaellus kurottelee

joku jättää oven raolleen.

neulanen kulkee perässäni ja edelläni ja rinnallani, kunnes tarttuu hiuksistani. unikoulu. kuolleet kuuset pitävät toisiaan kädestä. etsin painuneita päitä. etsin kirkkaita silmiä. etsin laulua kynttilähämärässä joulupukille. kaksivuotiaan unimantraa: jänönkorvaa suuhun vaan, verhot kunnolla kiinni ja portaikosta valot pois. pääsen ulos, livahdan viiden kilometrin päähän sorvaamolle jossa minulla on narttu, aamulla minut taas haetaan, moitteita ja sitten rapsutuksia, auton viileällä lattiamatolla lennän.

ei puolipitkä, semilyhyt. päättää painaa summeria, alkaa empiä ja peruu aikeensa mutta
 sormi jatkaa voimalla nappulan pohjaan. olen avustaja, koetan näyttää iloiselta. en tarkkaan
 ottaen tiedä mikä on hartia.
sininen, vain hailusti laikukas camouflage, valaiden hellyys, et
 pysty kuulemaan sitä. olen puhunut sinulle nyt kaiken. mitä on aloillaanolo tilapäisessä
 huoneessa muuta kuin ruskettuneet yhdessä valkeilla lakanoilla. koetan erottaa hymystäsi,
 onko se hymy.

#runobattle tänään, aiheena avara lumo (ei ihan uus teksti tosin).

perhoset kallion yllä eivät

näytä pääsevän merelle

rantaviivan kohdalla ne aivan kuin törmäisivät seinään

niinpä ne (kuin pieni kertomus) löytävät uuden suunnan

ja alkavat yhden tai kahden näytettyä tien

nousta korkeuksiin, korkeuksissa lepattavat

ja viimeinkin (kuin pieni kertomus)

olen heidän kanssaan

kellun ja lepäilen yläilmassa

tulee yö ja perhosista yöperhosia

jotka eivät tyydy lepattamaan

ne laskeutuvat selkääni kuin alukseen ja alamme vaipua

luulen ensin että niiden painosta

mutta ne ovat tarttuneet minuun

ja suuntaamme meren ylle

(kuin pieni kertomus) minua viedään

sinne minne haluan, saareen

laskeudumme metsään, opin kävelemään,

en koskaan päädy rantaan sillä löydän

jotain joka on olemassa yhä

suojelematta niin kuin lopulta kaikki

kalmistopetäjä kaiverrus kaarnassa

olen joko haudassa tai puu

perhoset asettuneet oksille

joille toukat ovat kehränneet silkkiä

niihin osuu kuun hehku

tai (kuin pieni kertomus)

kuu loistaa niissä, tai se olen minä

se on minulle aivan uutta

(syntymä) sillä tähän asti

olen ollut pelkkä planeetta