En ole vähään aikaan käyttänyt tätä kanavaa enkä paljon muitakaan – mikä ei merkitse samaa kuin tauko. Tänään Peter Høeg kertoi Helsinki Lit -tapahtumassa tarinan, joka muistutti kovasti runoproosapätkää, minkä kirjoitin noin vuosi sitten. Ainoo vaan että Peetterin oli ihan omaa luokkaansa, järkyttävän kova. Sen voi nähdä ja kuulla varmaan Yle Areenassa.

näen pojan tutuilla kallioilla, yksinään metsikössä loikkii. Pink Panther -froteepaita, vääntyneet silmälasit joita joutuu sormella ehtimiseen nostamaan, hiki ja hätäiset askelet. ehkä kolmentoista. lähden seuraamaan häntä, en saa koskaan täysin saavuttaa, en näyttäytyä.

kuljen hänen tuntumassaan, elämä kulkee samaan suuntaan kuin traktorit, me kävelemme perässä. hetket, vuodet, tulemme taas kalliolle, tunnen äkkiä hänet takanani, en käänny katsomaan.

#vapaapudotus @runobattle pic.twitter.com/rYWjEFkgtf
— pas (@ptuomjnjemj) 1. maaliskuuta 2015

vähän kuin vienosti naukaiseva kisu, tullut tietä, vain tie jatkuu tästä.

vähän kuin ahneet, sarjassa jota katson, tulleet tietä, vain tie jatkuu tästä.

vähän kuin piuhoissa puhuva pää sarjassa jota katson.

vähän kuin Kylli-täti, Kylli-tädin pensseli.

tai jätkä joka sanoo kaikkeen emmätiedä.

eläin puskee vielä kerran, antaa silittää, niin se on kisu, tie jatkuu tästä.

kun lähden sinä jotenkin käännyt ja minä jo menen. tuosta vieraasta kielestä ymmärrän ainoastaan sen kuinka kotoisalta heidän jutustelunsa kuulostaa. vielä voisit istua mummon sylissä vaikka isolta näytätkin. hän puhuu ainoastaan kun häneltä kysytään, kysyjä saa olla kuulija silloin kun haluaa, kysyjä pitää hänestä. kuunnella huolella. hän vaeltaa kivipatsaiden seassa puhumassa omiaan. kivipatsaiksi ikuistetut vainajat ovat surmattuja vihollisia, sinä käännyt, patsaiden joukossa äiti ja veli, jatkavat outoa muminaa, se on vastaus. taas jotenkin minä jo menen. kivipatsaiden jälkeen maisemaan tulee ihmisiä, kauniilla ilmalla, yllättäen ihan mukavia katsoa.

ikä, puu.

”Kärpäset haisevat hieltä”, veneeseen alasti sammuva mies pörisi totuuden äänellä. #kemiproosa
— pas (@ptuomjnjemj) 2. huhtikuuta 2014

ja sitten kerrasta uudestisyntyy. hiljaisuudessa hennot helähdykset. supikoiran päähän ei mahdu kuin häkistä läpi. väkisin ängettävä riista-aidan lankaruudusta moottoritielle. ajaa sivuun. aidan teki, itsensä telkesi. huhuilee kaltaistaan Riksun automarketin käytävällä luomusherrypullot koukistetuissa käsissä, Rosvo-Rudolfin saappain astelee päätyovesta Mustaan metsään. pimeä laskeutuu katkennein hampain, asettuu kyljelleen, leikkii kuollutta, tasaiseen molemmin puolin tietä.