#runobattle tänään, aiheena avara lumo (ei ihan uus teksti tosin).

perhoset kallion yllä eivät

näytä pääsevän merelle

rantaviivan kohdalla ne aivan kuin törmäisivät seinään

niinpä ne (kuin pieni kertomus) löytävät uuden suunnan

ja alkavat yhden tai kahden näytettyä tien

nousta korkeuksiin, korkeuksissa lepattavat

ja viimeinkin (kuin pieni kertomus)

olen heidän kanssaan

kellun ja lepäilen yläilmassa

tulee yö ja perhosista yöperhosia

jotka eivät tyydy lepattamaan

ne laskeutuvat selkääni kuin alukseen ja alamme vaipua

luulen ensin että niiden painosta

mutta ne ovat tarttuneet minuun

ja suuntaamme meren ylle

(kuin pieni kertomus) minua viedään

sinne minne haluan, saareen

laskeudumme metsään, opin kävelemään,

en koskaan päädy rantaan sillä löydän

jotain joka on olemassa yhä

suojelematta niin kuin lopulta kaikki

kalmistopetäjä kaiverrus kaarnassa

olen joko haudassa tai puu

perhoset asettuneet oksille

joille toukat ovat kehränneet silkkiä

niihin osuu kuun hehku

tai (kuin pieni kertomus)

kuu loistaa niissä, tai se olen minä

se on minulle aivan uutta

(syntymä) sillä tähän asti

olen ollut pelkkä planeetta

piiput kuin kyynärsauvat nojaavat taivaaseen

ellei olisi tätä painon tunnetta

istun luokassa

laulu on puhunut

olen yksi tiili seinässä joka piipuiksi kurottuu

laulu on puhunut

kun seinä on kaadettu ja minut poimitaan muutun kantajakseni

ja erkanen hänestä

menen nyt ja menen niin kauas

että ikkuna josta katson ulos pienenee katoamisen rajoille

oikea kulma tulee luonnostaan: suuntaan yläviistoon

siellä mukanani painon tunne vain

ei muuta raskasta kuin täällä opetetut lait

heitän tiileni kaiken halki se painona kiitää

mitä minä teen siellä

mitä minä teen täällä

eloonjäämisestä

eloontulemisesta

tiiliteoria:

seinää

tiilenä seinässä

musertava voima tai aika hajottaa seinän

hän joka poimii tiilen

kantaja muuttuu tiileksi

tiili kiitää

ja kolahtaa sängynpohjaan patjan läpi

kun olemme hän ja se toinen ja tulemme voimalla

erkanen kantajastani

tuolla se joku kävelee kantaa tiiltä

painon tunne

täällä

 hiekkatiehen isken sauvallani 
 sen joka piehtaroitsi itselleen kaarteet ja kiemurat 

Sovitin vanhan runoni twitterin @runobattle´ssa olleeseen aiheeseen "haarniska":

kala makaa rauhallisena laudalla


katsoo minua matkustaa poispäin 
olemme menossa samaan suuntaan samaa matkaa


yhtä rauhallisesti

kunpa jaksaisin yhtä kauan kuin kala

kaikki on analogiaa

maailman tärinöitä

kanavoin pidän painavaa kiveä lasia vasten,

  kiveä

tummempia vaaleampia alueita

tästä ei näe isompaa liikettä vaikka näkee isomman liikkeen

mä saan varoituksen sanaa

mut en lapsen uskoo

sanoo mulle en ole oppinut mitään

laskemme takit pulpeteille otamme suunnan katsomme kauas

lähdemme juoksuun

Valitse. A video poem.

http://vimeo.com/91873301

zzz runotorstain sydäntalvirunohaaste äidytti penkomaan jotain sopivaa. tää on ehkä viis vuotta vanha, ehkä jopa vanhempi. sori, just nyt en osaa kirjoittaa uutukaista vuodenaikoihin kiinnittyvää tekstiä, on meneillään semmonen proggis. ehkä hiljaisempaa muutenkin heunio-blogissa.

kolmen kassalinjan yli
humisevien päiden läpi
isohkon sisko katsoi minuun
se oli kohdallaan    irrallaan
tarjosin kättä otin siihen siltä muovikassin
                                     oven edessä meihin
                                  tuli ja jäi säde tai luoti tai lämäri
                        halki Jörmedalin matalalta kylmän keskeltä
                 veti suupielestä mukaan
se muija sen kolhiintuneet kengät kaheli noja sydän suistumaisillaan
takoi rinnassa en pelännyt
se näki mikä olen
  väistämätön puhumaton
    niin kuin kaikki keskellä päivää
      antoi olla sellainen
   sukkasillani sen keittiössä irrotin kassin kahvoista
      siitä mitä siihen asti oli ollut